Perheenäidin premier: pikkujoulut 2010

7.12.2010

9.11. Taianomainen päivä, jonka olimme heinäkuussa kolmen rakkaan ystäväni kanssa Cafe Espassa Helsingissä kokoontuessamme allakoineet kalentereihimme. Olimme olleet aikaisin liikkeellä juhlien toteutumiseksi, ottaen huomioon kasvaneet perhekokomme plus muut mahdolliset ilmaantuvat esteet. Emme olleet juhlineet pikkujouluja vuosiin. Tarkoitus oli taikoa illasta oma gaala, jota voisimme vielä ysikymppisinäkin yhdessä kaffetassiemme äärellä muistella. Ei ollut vaikeaa tuona helteisenä heinäkuun päivänä jääkahveja hörppiessämme päättää, mikä olisi siis luksus-iltamme teema. SEX AND THE CITY- tv-sarja, josta kuvatun leffan kakkososan oletettiin marraskuuhun mennessä ilmestyneen. Alkuillasta meillä, Espoon perämetsissä pientä suolaista napostellen, viiniä maistellen, pientä avecia kahvin ja takkatulen keralla nauttien. Tämän jälkeen suunnistaisimme varastamaan koko show:n Helsingin yöelämään. Kukahan onnellinen saisikaan tuona maagisena iltana tanssia Tähtien kanssa...

Lauantai. Enkulipoikamme oli menossa harvinaiselle yöhoitokeikalle upean kummisetänsä luokse, isän ollessa Turussa juhlimassa omia pieniä joulujaan. Iltapäivällä suuntaisimme rattaiden sekä 3v ilopillerini kanssa paikalliseen salonkiin, jossa minusta loihdittaisiin elämäni tähänastisista juhlistani (niin, minua ei oltu ainakaan ennen tätä iltaa vielä kosittu...) kaunein kosmeettinen luomus ikinä. Mahtava kampaajani Anne loihtikin tukastani Sex and the City- leffan päätähden Carrien tyylisen ihanan ilmavan pehkon sekä meikkasi minut tuomani valokuvan mukaan (tuosta jumalaisesta naisesta) kuin täydelliseksi klooniksi idolistani. Samantha, Charlotte ja Miranda olisivat myös kaikki tahoillaan Espoo-Vantaa-Hki akselilla puoskaroitavana pian samaistuttaviin roolihahmoihinsa. Kampaajani tarjosi urakkansa lopuksi kupillista kahvia, mutta tiedostaessani raaka-aineet joista kahvi kampaamossa "keitettäisiin" kieltäydyin kohteliaasti, vedoten juuri loihtimiinsa kimaltaviin huuliini. Kampaaja naurahti, luuli ymmärtäneen mitä tarkoitin. Minähän en murukahvia joisi!

Ei-niin-varakkaana, juuri töihin palanneena entisenä kotiäitinä päädyin elämäni ensimmäisen ja takuulla myös viimeisen kerran liimaamaan itseeni nuo kamalat muovinpalaset, joita myös tekokynsiksi kutsuttiin. Viimeinen silaus oli mekko, johon olin koko syksyn säästänyt vähäisiä varojani. Mieheni mulkoili minua oudosti silitellessäni mekkoa aamuin illoin kuluneen viimeisen viikon ajan. Väitti minun rapsutelleen viime päivät enemmän tuota kangaskasaa kuin itseään? Hmm, jumalainen luomus, joka nostattaisi itseluottamuksen rippeeni nollasta tonniin, nanosekunnissa. Vetoketju kiinni, korkokengät, huokaus. "Hello, Carrie"! Tosin pian toppakenkiini sonnustautuen, poikani hoitopaikkaan viemiseksi. Pitkät jäähyväiset eteisessä. "Minun tulee sinua ikävä". "Äiti, olet hassun näköinen? Mutta lakastan sinua". Tunsin poikani lämmön ihollani. Olimme hetken hiljaa. Kunnes...

Lämmin suihku ylitseni. Haavehetkeni loppu? Ei, en ollut nukahtanut. Olin hereillä, harvinaisen hereillä. "Rakas, mitä ih...". Jotain lämmintä valui alas selkääni, alas sukkahousuihini asti. Olin jättänyt puvun päälleni, säästääkseni aikaa ystävieni tulohetkeä ajatellen. Samassa hetkessä saapui tuo uusi, arvaamaton suihkautus lämmittämään hieman jo sisätiloissakin palelevia reisiäni. Oksennusta.

Seuraavat hetket menivät ohitseni kuin elokuvissa. Carrien oli pelastettava mitä pelastettavissa oli, pojasta onneksi aloittaneena. Herättyään tuosta täysin todellisesta unesta toteamus, että poika nukkui yöppäreissään kerällä sohvan nurkkauksessa. Itse olin raahautunut samaiselle viileälle nahkasohvalle espressokuppi kädessäni, jossa todistusaineistona tiraus tuota tummaa eliksiiriä. Irtoripset olivat valahtaneet ylähuulen ja nenän välimaastoon. Roolini oli vaihtunut New Yorkin kuningattaresta Charlie Chapliniksi, joskaan hahmonsa ei jaksanut minua tällä kertaa naurattaa. Toisessa kädessä minulla oli enemmän tarvitsemastani partakoneen sijasta puhelin, jonka olin näemmä sulkenut traumatisoituani tunti, pari sitten. Juhlat olivat ohitse, päättyneet. Finished.

Ovikello soi. Ei kiinnostanut. Sori naapurit, maansuru oli kohdannut Carrien. Jonnan? Chaplinin! What ever. Uudelleen. Johan oli kumma. Mikseivät antaneet minun potea yhdistettyjä Vatsatauti-Itsesääli- iltamiani? Noh, osansa mukaan saisivat. Marssin ovelle, oksennusnaamioon peittyneen mekkoni rapistessa liikehtiessäni. "Anteeksi, nyt ei ole hyvä aika...". Hiljenin. Jäin tuijottamaan pimeää kuistia, jolla seisoi kolmen neitokaisen hahmot puuhkissaan. "Kuinka...". "... TE???". Mitä ihmettä? "Miten..." sain soperrettua samalla itkuun purskahtaen. "Anteeksi, en pääse tulemaan. Aarre on sairaana. Oksannustaudissa. Älkää välittäkö, kyllä näitä taas sitten tulee"". Tunsin irtoviiksieni väpättävän, koettaessani rohkeasti peittää itkuani samalla ranteeseeni niistäen. Samassa tuo silmiä häikäisevän kimaltava joukko tarttui räkäisiin käsiini, taluttaen minut sohvalle.

Tekokynsien koristamaan värisevään käteeni tuodaan paketti nenäliinoja, toiseen kahvia. Katsahdan ylös, en ymmärrä. Samantha pyyhkäisee silmäkulmaani, pyyhkii poskiani yrittäen rapsuttaa ylähuulestani irti tuota epämääräistä karvakasaa. Miranda ottaa hellään syleilyynsä pienen kultakääröni ja kantaa hänet pehmoiseen petiinsä. Charlotte kiikuttaa pöytään kipposen makeaa istahtaen samassa viereeni. "Carrie, tonight is our night". Katson häntä luukut täysin avoinna hämmennyksestä. "Susanna, en voi lähteä? Ei toivoakaan. Ettekö te ymmärrä?". "Ymmärrä mitä? Tottakai me ymmärrämme! Lähdimme tulemaan heti soitostasi". En muistanut soittoani, olin tainnut olla todellisessa shokissa. Elämäni toinen suurista rakkauksista oli sairastunut.

Hörppään kahvia, niiskutukseni lakkaa. "Auttoiko", kysyivät vierelleni kokoontuneet ystäväni. "Iltanne on pilalla, menkää vaan. Ihan tosi. Minulla ei ole mitään hätää". "Jättäisivätkö Lempileffamme Ladyt koskaan toisiaan? Varsinkaan jotakuta meistä kohdanneen suurkatastrofin keskellä?" kysyi tuo hullunkurinen joukko itsepäisiä ystäviäni. "Tämä ei ole elokuvaa, tämä on todellista!", sanoin hiljaa ja tuijotin sukkahousuihin pakotettuja varpaitani. "Mutta niin on YSTÄVYYTEMMEKIN!" joukko kajauttaa yhteen ääneen lopun haalenneen kahvin kaatuessa menetetylle mekolleni, kuin pisteenä I:n päälle. Repeämme nauruun.

Sipsutan television luokse, työnnän DVD-levyn kevyesti vekottimen syövereihin. Käännyn katsomaan sohvalla henkeään pidättelevää yleisöä. Seison heitä jokaista vuorotellen silmiin tuijottaen. Niiaan syvään, nostan katseeni takaisin heihin. "Olette parhaat ystäväni. Welcome to the movies"! Väläytän naamalleni leveimmän osaamani hymyn ja katoan raikuvilta aplodeilta vaivihkaa keittiöön. Sen uumenissa valmistan pakkasessa vuokseni seikkailleille ystävillenikin rakastamansa cappuccinot. Avaan myös hipihiljaa pakastelokeron, sujauttaen sinne kaksi hyllyllämme jo ikuisuuden maannutta shampanjapulloamme. Niiden aika olisi vihdoin koittanut.

Kannan tarjottimellisen höyryävän kuumaa maitokahvia olkkariin. Käväisen sitten vilkaisemassa onnellisena uinuvaa levollista poikaani, joka hengittää kevyesti, uni-Puhiaan puristaen. Nuku hyvin, rakkaani. Palaan näyttämölle, kuumaan juomaani tarttuen. Huikkaan huolettomana koppuroituneita hiuksiani heilauttaen, mukiani korkeuksiin ylväästi kohottaen: "ENSI-ILLALLEMME"!

Which has only just been started.

Teksti: Jonna Miettinen