Kun PAULA - tyttö valittiin… vuonna 1950.

Näin kirjoitettiin 1951 Pauligin henkilöstön lehdestä ensimmäisen Paulan valinnasta. Tekstin on kirjoittanut Anna-Liisa Raesara ja se ilmestyi kesäkuussa 1951.

  Kun PAULA - tyttö valittiin… Paula-tytön valitsemisestahan on kirjoitettu kaikissa Suomen lehdissä paitsi Pauligin ”pannun nokasta”, joten on paikallaan että sekin aukko täytetään. Yritän tässä kestoa hiukan siitä mitä kulissien takana tapahtui. Jo kesällä 1950 sai neiti Österlund tehtäväkseen hankkia 12 samanlaista kansallispukua Paula-kandidaatteja varten. Tehtävä osoittautui hyvin vaikeaksi, sillä hän ei saanut niitä koko Helsingistä, vaikka kolusi joka liikkeen. Mutta lopuksi hän sai tietää että Vuorelmalta Lahdesta niitä mahdollisesti voisi saada ja niin saatiinkin. Kilpailulautakunta oli sillä välin ahertanut hiki päässä ja saanut valituksi 12 viehättävintä ja tarkoitukseen soveliainta neitosta, joiden joukosta sitten piti Paula-tyttö valittamaan. Eräänä päivänä toimitusjohtaja Henrik Paulig ilmoitti minulle, että hän oli ajatellut minua näiden 11 – kahdestoista oli Pariisissa eikä voinut saapua – tytön ”siveyden” vartijaksi. Se tunne, joka minut silloin täytti, oli kerrassaan valtava. Vanhapiika-sydämeni hyppäsi kurkkuun saakka, sillä sen arvaa jokainen, mikä edesvastuu siinä onkaan, kun yhtäkkiä tulee 12 kauniin tyttölapsen äidiksi. Kaikeksi onneksi meitä sitten oli 3 äitiä, kun rouva Sinisalo oli kampaus-äiti. Meidän tukenamme olivat sitten toimitusjohtaja Paulig ja mainospäällikkö Kunnas, joka sai olla ”isäkkeenä”. Mutta hauskaa meillä oli, kun saimme tehdä ja suunnitella yhtä ja toista toimitusjohtajan hyväksymän ohjelman puitteissa. Lopuksi oli kaikki sitten valmista vastaanottamaan sulottaria. Hotelli Tornissa oli maaseutulaisille varattu huoneet ja sitten päätettiin, että Helsingissäkin asuvat saisivat asua siellä, joten tytöillä olisi parempi tilaisuus tutustua toisiinsa ja ystävystyä keskenään ja samalla vältyttiin ikävistä myöhästymisistä. Sitten valkeni se ”jännä” päivä. Me mammat odotimme jännityksellä, millaisia tulevat lapsemme olisivat. 11 kukkakimppua ja tervetuliaiskirjettä oli pöydällä, sillä toimitusjohtajamme halusi näin herttaisella tavalla toivottaa jokaisen Paula-kandidaatin tervetulleeksi. Ovelle naputettiin ja sisälle astui nuori tyttö holhoojanaan mieshenkilö, joka tarkasti meidät päästä kantapäähän. Koetimme olla mahdollisimman edustavan ja arvokkaan näköisiä ja luultavasti tarkastuksen tulos oli myönteinen, koska hän uskalsi jättää neitosen huostaamme, kun näki, ettemme olleet valkoisen orjakaupan agentteja, vaan tosiaan edustimme kuuluisaa Pauligin toiminimeä. Helpotuksen huokaus pääsi meiltä mammoilta kun huomasimme, ettei neitonen ollut mitään diivatyyppiä – kun niiasi meille maahan asti. Tunsimme itsemme hyvin kunnianarvoisiksi ja hieman – vanhoiksi. Tosin nuorikin mammoista sai syvän niiauksen, mutta se niiaus on kyllä laskettava nuoren kandidaatin hermostuneisuuden tilille. Vähitellen saapuivat sitten muutkin neitoset ja suureksi iloksemme totesimme, että kaikki tytöt olivat herttaisia ja luonnollisia. Kilpailulautakunta oli tehnyt loistavaa työtä! Koko ajan olivat valokuvaajat pyörineet tyttöjen ympärillä ja filmaus alkoi heti kun lähdettiin Hotelli Tornista Pauligin toimitalolle. En aio kuvailla siellä oloa lähemmin, sillä senhän on jo filmi meille kertonut. Nopeasti se aika siellä kului ja tuskin ehdittiin syödä kun oli jo kiire lähteä Suomi Filmin studioon. Saada filmata! Se on varmaan useimman nuoren kauniin tytön unelma. Mutta hermostuneisuus kuuluu varmaan myös filmaukseen, sillä mammat saivat antaa lapsilleen hermopillereitä (mammoilla oli vaikka mitä käsilaukuissaan), mutta kun sminkkitaiteilija Kuokkanen oli kaunistanut lapsoset, olivat nämä rauhallisia ja tyytyväisiä, sillä mikäs enemmän kaunista naista rauhoittaa kuin peili. ”Katsokaa vain minua” kuului ohjaaja Saarikiven ääni, mutta tytöt olivat huumorintajuisia ja hyvinkasvatettuja ja kääntyivät mammojensa puoleen kysyen: ”Saammeko?” Ja mammat antoivat luvan katsella herra ohjaajaa. Filmauksen jälkeen ajettiin autoilla hotelli Torniin, missä toimitusjohtaja Paulig odotti herkullisen päivällisen kanssa. Kiire oli syödä, sillä teatterikäynnillä piti lopettaa sen päivän urakka. Osa meni Ruotsalaiseen teatteriin toimitusjohtajan suojeluksessa ja muut menivät Kansallisteatteriin. Jokaisella oli mukanaan suklaalevy ja niinhän sitä sanotaan, että nuorena on ihmisellä friski ruokahalu ja se vanha sananparsi pitää paikkansa, sillä vaikka päivällispöydästä juuri oli noustu, niin ensimmäinen työ mitä tehtiin oli suklaalevyn syöminen. Pienoisten ”isäke” oli niin innostunut, että unohti suklaalevyn taskuunsa sulamaan, mistä luultavasti oli seurauksena kallis kemiallinen pesu. Teatterin jälkeen herrat saattoivat neitokaiset Torniin, mutta viimeiset, jotka Tornista lähtivät olivat mammat annettuaan jokaiselle lapselle omenan, ei siksi, että he viettelisivät sillä Aatamin, vaan yksinomaan terveydellisistä syistä. Kampaus-mamma jäi viimeiseksi kiharoimaan lapsukaisia. Ja niin tuli toinen päivä. Herätys, aamukahvi ja lähtö Hotelli Savoyhin, jossa oli varsinainen valintatilaisuus. Nyt olivat tytöt niin hermostuneita, että rauhoittavia lääkkeitä piti antaa useimmille. Kampaus-mamma teki työtä otsa hiessä ja laittoi jokaiselle persoonallisen kampauksen á la Paula. Sitten kutsuttiin tytöt vuoron perään sisään kilpailulautakunnan eteen. Niin jännittävää se oli, että eräskin pieni kandidaatti alkoi palella hermostuksesta ja kiipesi huonetoverinsa syliin, joka sattui olemaan vähän rotevampaa tyyliä, ja istui siinä, kunnes hänet kutsuttiin kilpailulautakunnan eteen. Kauan kesti tarkastus ja jännitys oli huipussaan, vaikka mammat tekivät parhaansa pitääkseen tytöt hyvällä tuulella. Kilpailulautakunnalla oli vaikeata, kun oli kaksi jokseenkin tasaväkistä ehdokasta, tumma ja vaalea. Sitten ilmoitettiin, että illalla Kalastajatorpalla vasta julistetaan tulos. Sen jälkeen alkoi tyttöjen filmiesitys. Tytöillä oli hauskaa. ”Olenko minä noin vino?”. ”Eikö tuo minun nenäni koskaan lopu?” y.m. huudahduksia kuului ympäriltämme. Filmiä katsellessa huomasi kyllä kuka oli sopivin Paula-tytöksi, mutta tytöt olivat vieläkin itse epävarmoja, eivätkä voineet tietää kuka valittaisiin. Mutta kaikesta huolimatta nälkäkin alkoi vaivata ja upea aamiainen odotti Savoyn yksityishuoneessa kaikkia. Illalla Kalastajatorpalla oli sitten se juhlallisin hetki. Kauppaneuvos Orko julisti silloin Sinikka Kekin Paula-tytöksi. Se oli yllätys suloiselle Paulallemme ja niin kuin nuorten herttaisten tyttöjen on tapana, hän itki ilosta. Ja kun hänen kilpailijattarensa pyysi minua pukuhuoneeseen, tuli Paulamme perässä ja siellä nämä molemmat kultaiset tytöt itkivät toistensa kaulassa ja kuulin kun he kuiskailivat toisilleen: ” Minä olin varma että Sinä tulisit valituksi,” johon toinen vastasi: ”Minä olen niin iloinen, että Sinut valittiin, en minä olisi sopinut siihen.” Varmasti olikin tämä valinta paikallaan, kun sanottiin, että kauppaneuvos Orko oli äänestänyt Sinikkaa, sillä sanotaanhan, että naiset näkevät, mutta miehet sekä näkevät että tuntevat. Illalla pidettiin monta hienoa puhetta ja kaikki olivat Paulan pauloissa, kuten eräs puhuja puheessaan mainitsi. Ja sen jälkeen oli ”paalit lystit”. Tähän tämä juttu sitten loppuukin, mutta voin vakuuttaa että jos Hornborgille valitaan runsaskiharainen nuorukainen, olemme me mammat taas valmiita astumaan remmiin!    

Uusimmat kahvi-uutiset suoraan sähköpostiisi.

Uusimmat kahvi-uutiset suoraan sähköpostiisi.